Kuten Tauno ja Ansakin lauleskeli, po-po-po-po-potkuja on sadellut.

Tosin, itseni kohdalla puhun ihan potkuista mahassa. Tuo alkoi kunnolla jytäillä joululomalla ja siitä lähtien tuntuu, että koko ajan potkut vaan lisääntyvät ja voimistuvat. Hercules on saanut niistä myös osansa kun Bubba oikein hurjalle tuulelle on sattunut.

Joulumatkat menivät kohtuullisen hyvin: Suomessa sai olla aika rauhassa perheen parissa, tavata veljenpoikia ja juhlia perheen sisäisiä pikkujouluja sekä tavata hyvän ystävän ihanaa pystytukkaista tyttövauvaa ja sitten matkattiinkin kodin kautta (eli 20h pysähdys asuinmaassa) Herculeksen kotimaahan. Ja sielläkös riemu repesi kun astelin pömppö pystyssä sisälle, siellä kun eivät tietäneet asiasta muut kuin appivanhemmat.

Kirjoitin ystävälleni viestin kun tuo kysäisi miten anoppilassa oltiin raskauteen suhtauduttu (mitäs sitä turhia uudestaan kirjoittamaan):

"Mua on viety näytille kaikille sukulaisille ympäri kaupunkia, puhelin soi lakkaamatta (paras taisi olla kun kävin kaupungilla hammaslääkärissä ja hammaslääkärin vaimo sitten soitti onnittelupuhelun anopille... Jep jep) ja saan jatkuvasti kuunnella synnytys- ja raskaustarinoita. Siis JATKUVASTI. Koko ajan jonkun käsi silittelemässä mahaa, anoppi pussailee sitä myös (!).

Ahdistaako? KYLLÄ. Mutta mä kestin aika hyvin, annoin mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos mutta silloin kun Herculeksen mummo (joka ei tiedä yhtään tätä meidän tarinaa) pisti perheen neljä lasta ja nuorta paraatina sukulaisten edessä tuomaan mulle vauvakamaa, mä en enää kestänyt. Sinä iltana jäin sängyn pohjalle itkemään kun mua ahdisti niin paljon koko huomio. Ei auta, että olen pyytänyt noita vähän hillitsemään riemua ja anoppi oli KIELTÄNY äitiään järkkäämästä mitään paraatia... Mutta näin.

Mun on jatkuvasti täytynyt ajatella tätä tyyppiä tyttönä/poikana, vauvana, lapsena... Mä en vielä siihen henkisesti pysty, joten se on aika vaikeeta kun anoppilassa suunnitellaan jo ensi joulua uuden jäsenen kera. ARGH. Onneksi Hercules ymmärtää ja yrittää toimia vähän puskurina kun hysteerikoilta lähtee lapasesta. Mutta tässä maassa tämä vauva ei toudellakaan ole tiimin työn tulos vaan mä olen tyyliin Jeesuksen äiti Maria jota pitää palvoa. En saa nostella/kantaa/tehdä mitään, mulle tarjoillaaan parhaat palat ruoista ja olen virallinen kaupungin hautomo. Kulttuurierot rules ja sitä rataa."

Eli niin kiva kun siellä olikin olla, se oli välillä todella rankkaa. Itse kun en haluaisi nuolaista ennen kuin tipahtaa mutta en voinut toivoa tietenkään muita hillitsemään vouhotustaan eli siinä sitä välillä oltiin vähän ankeammalla tuulella.

Takaisin kun päästiin niin aika on mennyt tentteihin valmistautumalla, hillittömät kurssityöt tässä työn alla, siksi ollut tämä radiohiljaisuus.  

Yöt ovat tukalia kun koko lonkka tuntuu olevan tulessa ja iskiashermoakin on alkanut mukavasti painaa niin, että eilen sain raahata perässäni vasenta jalkaa kun tuo ei suostunut nousemaan lattialta. Että tätä sitten vielä toinen puolikas edessä jos siis hyvin käy eikä perjantain rakenneultra tuo huonoja uutisia? Kuka hittolainen hehkutti, että raskaus on ihanaa aikaa? Kun ei pysty nukkumaan kummallakaan kyljellä kun lonkkaan sattuu ja selällään kun makaa, Bubba alkaa vetämään zumbaa varmaankin vastalauseena? Ja miksi rakkoani pidetään trampoliinina? 

No, vielä kun jalat kantaa ja aurinko paistaa, ollaan käyty paljon kävelyillä. Nyt tosin kutsuu taas tentticase, jonka pitäisi olla valmiina keskiviikkona. Ugh. Sen pariin, siis.

Tässä eilen otettu kuva, 21+5. Ei tullut musta kaunista siroa gaselliodottajaa, ei.