Tai kuten originelli leffan nimi oli: Earth Girls are Easy. On siinä ollut taas suomentajalla aivopierua kerrakseen. 

Vuosi oli 1988 enkä ikinä unohda sitä häpeän määrää kun jonotettiin isosiskon kanssa ostamaan leffalippuja. Ymmärrettävästi pienessä leffateatterissa istui minun ja siskoni lisäksi vain lievästi eksyneen näköinen vakavahenkinen ja hermostuneen oloinen nuori herrasmies, joka käveli ulos puolen tunnin jälkeen. Miksiköhän? 

Katsottiin nääs tuo leffa eilen Herculeksen kanssa. Voihan KITSCH, olipa se vanhentunut, ihanan lapsellinen lässynlää ehhehee! Juuri sitä mitä tarvitsinkin.

Paniikki keskiviikon kontrolliultrasta sai yliotteen eilen. Yhtäkkiä kaikki oireet hävisivät. En ollut väsynyt vaikka olin nukkunut vain kaksi tuntia yöllä. Ei oksettanut. Vaikka miten tissejä olisin puristellut, niitä ei särkenyt (ne ovat kipuilleet muutenkin paljon vähemmän kuin viime kerralla). Lisäksi perheen viestit Suomesta "mitä jos et tulisikaan, eikö raskaus ole kuitenkin kaikkein tärkein tässä yhtälössä, josko me tultaisiin teidän luona käymään niin et riskeeraa mitään" sai hieman hyperventiloimaan. Luuleeko perheen hameväki, että a) ikinä ottaisin riskejä b) voisin jotenkin itse vaikuttaa raskauden onnistumiseen??? Jos tämäkin epäonnistuu, se epäonnistuu maasta ja paikasta riippumatta. Ja jos itse saan valita, haluan kokea epäonnistumisen Herculeksen lähellä, en yksin. Ja Hercules on matkaamassa Suomeen. Duh.

Sen verran pahaksi meni paniikkini, että Hercules siirsi keskiviikon työmenojaan pomonsa siunauksella (naispomo tietää keskenmenosta koska Hercules joutui lähtemään työmatkaltaan kesken kaiken kotiin joka tietenkin edellytti pomon suostumusta). Eli koska pomo tietää mitä täällä on tapahtunut ja mikä paniikki tässä on taas päällä, tuo myös ymmärtää miksi Hercules ei halua jättää lääkärikeikkoja väliin.

Illalla pillahdin itkuun..... Jaa.... Hmmmm.... Itkuun.... Kas. Hobo was strong. Tissit pamahtivat taas aroiksi. Illallisen jälkeen voin pahoin pari tuntia (en oksentanut). Tää on näköjään tätä "har du redan redan-redan"-juttuja eli jojoilua. Oireet tulee, oireet menee. 

Huominen huolestuttaa kovasti mutta ainakaan en joudu nyt ottamaan uutisia vastaan yksin, olivatpa ne hyviä tahi huonoja. Ja huomisen perusteella teen päätöksiä Suomen keikan suhteen. Haluaisin niin kovasti kotona käymään... Mutta en uskalla suunnitella vielä mitään. Huomenna vasta. 

Syyni viikon blogihiljaiseloon löytyy muuten siitä, että sain Herculekselta työmatkatuliaisina hirmuisen flunssan. Pisti vintin aivan pimeäksi, en jaksanut heilua internetin aallokossa lainkaan. Muutenkin olen halunnut ottaa hieman etäisyyttä näihin raskausjuttuihin, sillä mitä enemmän niistä luen ja kirjoitan, sen enemmän haluan onnistumista. Sen korkeammalta tipun. Sen pahemmalta epäonnistuminen tuntuu.

Olen yrittänyt olla ajattelematta asiaa koko ajan, päivän jokaisena tuntina, tunnin jokaisena minuuttina, minuutin jokaisena sekuntina.

Yritän edetä pienin askelin. Tänään en vuotanut (kaksi viikkoa muuten nyt ilman mysteeritiputteluja). Tänään en saanut keskenmenoa. Tänään on vielä toivoa.