Helpotuksen huokaus. Kiertopäivä 31 --> Kiertopäivä 1. 

Olipahan piinaava viikko. Tiedän kyllä mitä tässä oikeasti tapahtui (kiinnitymisen epäonnistuminen) sillä oireet viime viikolla eivät todellakaan kuuluneet menkkarepertuaariini ja olivat ihan liian ajoissa, että olisi ollut PMS. Olin tuntenut sellaisia nippaisuja vain kerran elämässäni. 

Kun tiistaina heräsin, oli olo erilainen. Sanoin Herculekselle, että nyt on jotain tapahtunut ja menkat tulee. Ja niin tapahtui. Eilen alkoi järkyttävät aaltoimaiset polttelut (nekin kokenut vain kerran elämässäni) ja myöhään illalla se sitten alkoi. Tulvaportit aukesivat niin, että perässä en pysy. Ei riitä tulpat, on oltava rättikin. Aivan järjeton volyymi ja paineella. Ja niin hirveät vatsakrampit, etten sängystä halua nousta. Elän parasetamolilla. Mumps mumps. 

Todella kamalaa oli taas pelätä, että joutuisin toteamaan ensin pissatikulla plussan ja sitten alkaa vuotaa. Mielummin näin, lempeämpää psyykeelle. Ja kuten karmaan kuuluu, Hercules oli taas matkoilla ja minä itkeä tihrustin epätietoisena alkuillan kun sattui niin kovin enkä tiennyt mitä tapahtuu. 

Herculeksen lause "toivotaan että on joko menkat tai ainakin, että kaikki on mahassa hyvin" sai mut taas tajuamaan, että tuo toivoi selvästi, että kiinnittyminen olisi tapahtunut... :( Voi sitä. Se kun yrittää olla niin mun tukena ja turvana ja pysyä järkkymättömänä peruskalliona mutta mä näen sen läpi. Se niin haluaa, toivoo, suunnittelee.... Mä en ikinä taida päästä sen pään sisälle siitä miten paljon se haluaa meistä perhettä, se kun yrittää leikkiä tukipilaria ja antaa mun hoitaa tämän repeily- ja hajoamispuolen ilman sen lisäpanosta.  

No... Nyt ei auta muu kuin yrittää uudestaan (paitsi että Hercules on matkoilla ovulaation aikaan eli enpä pidättelis hengitystäni). Onneksi nyt tuli edes todistettua, että kroppani on oppinut päästämään epäonnistumisista irti eikä yritä väkisin pitää niistä kiinni. Hyvä tyttö, juuri näin. Tapu tapu. Tarrasukat ja imukupit mäkeen jos lopputulos on epäonnistuminen. :)

Alakulo helpottuneisuudesta huolimatta on iskemässä päälle, sillä lähipiirissä tuli niin monta mammakaapista tällä viikolla ulos. Mä en ala. Miksi kaikki muut saa onnistuneita raskauksia joita voi levitellä söpösti feissarissa ja vain ihmetellä, että tuleekohan tyttö vai poika... Samalla kun minä vaan siinä tilanteessa rukoilisin, että tyyppi pysyy sisälläni ja elossa??? Tunnen katkeruutta, syvää SYVÄÄ katkeruutta. Mä olisin hyvä äiti. Hercules olisi loistava isä. Me ollaan hyvä tiimi. Miksi me ei onnistuta? Miksi meitä koetellaan tässäkin asiassa, ihan kuin ei oltaisi koeteltu tarpeeksi? 

Hercules tulee onneksi kohta kotiin ja tuo mukanaan karkkia ja viiniä (ja varastoon halvempia raskaustestejä tulevaisuutta ajatellen).  

Mehän ei perkele luovuteta.

Edit:

Hercules tuli kotiin: toi roskaruokaa (JESSS), Martini Biancoa ja rommia (kahtellaan elämää mojiton merkeissä myöhemmin viikolla), karkkia (JESSSSSSS, läskipossu kiittää RÖH), kipupillereitä (Thank God, krampit kun on sitä luokkaa että taju lähtee) ja yllärikosmetiikkaa ("Kokeilepa tätä hunajahuuliis, Xena!").  

Hampurilaisen takaa tuo tokaisi, että "Mä pidän susta nyt huolta. Sä pidät musta taas huolta kun jaksat".

Rakkaus. <3