Vispipuuro. Tuo menneisyyteen menetetty herkku. 

Toivoin isältäni tuliaisiksi erilaisia hiutaleita ja ryynejä, niitä kun ei täältä samassa muodossa oikein saa kuin mitä Suomesta. Sieltä tapansa mukaan sitten tulikin 3-5kg:n säkkeja kutakin toivottua lajiketta (miinus riisipuuroryynit, jotka eivät ehtineet koneeseen kun laukku jäi Helsinkiin). Vielä en ollut ehtinyt tehdä tuttavuutta puurojen kanssa muuten kuin stunttivauvana vaunuissa (lue edellinen postaus) mutta tänään iski himo vispipuuroon. Ok, ei ollut puolukoita (täytyykin Ikeasta käydä nappaamassa puolukkamehua, josko se toisi autenttisemman maun) mutta jotain marjasekoitusta käytin... Ja oi NAM kun se oli niin hyvää!  

Kulhollisen jälkeen iski tajuntaani se, että Herculeshan ei pahemmin vispipuurosta välittänyt. Ja siksi sitä en ole valmistanutkaan vuosiin. No hittolainen... Nyt olisi Xenalla herkku jälkkäriksi mutta Herculeksella ei mitään.

Nou hätä, otetaan toinen trippi menneisyyteen: äidin kaurakeksit, jotka lapsuuudessani toimivat aina pikaherkkuna jos jotain piti äkkiä saada koko perheelle namiksi. Ja ei kun tekstaria äidille ja sain kymmenessä minuutissa seoksen uuniin. Se onkin hyvä perheenäidin resepti kun kaikki vaan sekoitetaan yhteen, ei ole niin nuukaa miten paljon ja mitä raaka-aineita, heitetään lumps vaan uunipellille, vähän tasoitetaan ja isketään uuniin. Kun seos on kultaisen värinen, se otetaan ulos ja leikataan neliöiksi ja ta-daaaaa, kaurakeksit ovat valmiita. Ei ehkä kovin gourmét tai kovin pittoreskeja.... mutta ai kun ovat niin hyviä! Kerran niitä suhteen alkuaikoina tein ja muistan Herculeksen niistä kovin tykkäävän.

Kategoria: Rumia mutta hyviä (äidin leikattavat kaurakeksit)

Ja noin, nyt meillä on kummallakin jälkkärit valmiina, pidän suomalaisia perinteitä samalla vähän yllä ja pääsin vihdoinkin avaamaan pari puurosäkkiäkin. Win-Win, etten sanois. Paitsi että maanantaina olisi taas punnitus..

Överiksi ei saa siis mennä herkuttelu, nyyh.