Tämän raskauden ehkä vittumaisin oire on se, että herään aamuyöllä viimeistään klo 4.30. Ei väliä menenkö nukkumaan aiemmin vai myöhemmin ja kuinka väsynyt olen. Herään aamuyöllä enkä saa enää unta. Piste. 

Monen viikon unettomuuskidutuksen jälkeen alkaa superihmisenkin hermoja heikottaa.

Viimeisin romahdus tapahtui maanantaina. Ehkä se on yhdistelmä oireiden lievenemisestä (viimeisin oksennus 14+6, nyt olen viikolla 15+4) ennen kuin on mahdollista tuntea vatsa-asukin liikkeitä. Eihän siellä siis voi olla ketään enää elossa. Vatsaa kivistää ja kiristää ja se kasvaa kovaa vauhtia.... mutta mitä sekin nyt ikuiselle pessimistille kertoisi. Ei niin mitään. 

Maanantaina, kahden tunnin yöunien jälkeen, pillahdin itkuun. Kyyneleet roiskuivat kaaressa kun itkin Herculekselle, että ole tässä nyt sitten kun ensin näkee Bubbaa joka viikko/joka toinen viikko ja nyt en tiedä mistään mitään kuuteen viikkoon. Ensi ultraan olisi vielä 2½ viikkoa. Kannan kuitenkin kuollutta vauvaa viikko tolkulla ja nyt kun mahaa alkaa olla täysin mahdotonta piilotella, niin mitä minun pitäisi tässä ajatella, mitä ihmisille ja kysyjille kertoa....??? Haluan pysyä visusti kaapin perällä ennen kuin tiedän, että Bubba on tolpillaan. Mutta mahan koko ei anna piilotella enää. Helvata. NYYYYYYYYH-YHHYHYYYY. 

"Tilaa doppleri. Perkele. Tilaa se." sanoi Hercules painokkaasti samalla kun toi paketillisen nenäliinoja Niagaraputousta hillitsemään. 

"Mutta mehän ollaan niitä vastaan?!?!? Me ei tiedetä miten ne vaikuttaa ja mitä jos.... mitä jos (ja kun) en löydäkään sykettä?", nyyhkytin.

"Sun on uskottava tähän. Mä tiedän, että kaikki on hyvin mutta sulle pitää nyt jotenkin vakuutella sitä faktaa, joten perkele TILAA SE HALVATUN DOPPLERI." 

Ja niin sen tilasin. Vaihtoehtoja tässä maassa oli tasan yksi, se karvalakkimalli, joka näyttää lelulta. Ja joka on tietenkin kolme kertaa kalliimpi täällä kuin Suomessa. Luonnollisesti. 

Pistin tilauksen menemään ja seuraavana aamuni kaduin tätä syvästi. Lisästressiäkö mä tässä kaipasinkin? Jos/kun en sykettä löytäisikään, tuo saisi mut ajamaan heti taksilla sairaalan päivystykseen. Olen idiootti. 

Rakkine saapui eilen, illallisen aikoihin. Laitoin laatikon ruokapöydälle ja tuijotin sitä tuimasti lautaseni takaa. En avaisi. En kokeilisi. En voi. En ala. 

"Avaa se", hoki Hercules suu ruokaa täynnä.

Eijei. Ei nyt. En halua kokeilla sitä nyt. Ei. Ei tunnu hyvältä ajatus. Haluan olla itsekseni, rauhassa. 

"Ei kun nyt kokeilet sitä", sanoi Hercules repiessään pakettia auki. "Sä löydät sen. Usko mua." 

Sydän tuhatta hakaten, kädet täristen menin makuulle sohvalle (saanko tähän väliin huomauttaa, että paikallinen systeemi poikkeaa Suomesta huomattavasti joten jokainen tsekkaus tapahtuu ob/gynen toimesta ja ultralla, doppleria en ole koskaan nähnytkään.)  purskautin geeliä vatsalleni ja aloitin luotaamisen. Minuutti, ei mitään. Paitsi vähän rätinää. Sitten yhtäkkiä napakka "PAM". Oho. Mikä se oli? YouTuben esittelyvideoiden mukaan ääni oli potku. Voisiko se olla...? 

PAM.

No hitto. Au. Korvissa soi. Luotasin alemmas siihen aristavaan kohtaan, joka on venynyt viime aikoina kovasti. 

TUMTUMTUMTUMTUMTUMTUM

Ei voi olla. Onko se? 

Luotasin hetkeksi dopplerin lanneluun luokse kuullakseni miltä oma sykeeni kuulostaa. Joo ei. Vaikka omakin sydän hakkasi, oma pulssi ei ollut läheskään yhtä nopea. 

Palasin takaisin edelliseen kohtaan. TUMTUMTUMTUMTUMTUMTUMTUM

Hercules repäisi kuulokkeet korviltani ja kuunteli itsekin ja alkoi liikutella doppleria. Herra tohtori herra taas elementissään, hohhoi. Keskittynyt ilme naamallaan tuo totesi: on se. On se se. Ja heti kun tuo oli tämän todennut, Bubba livisti piiloon. Sitä piti taas vähän etsiä. Taisi illallinen pistää Bubbaan virtaa kun tuo niin seikkaili. 

Kaiken kaikkiaan kuunneltiin ehkä minuutti. Se oli tarpeeksi. Sain sen mitä hainkin: sykkeen. Eihän tuo mitään yleisestä olotilasta kerro.... Mutta onhan se syke kauhean hyvä peruspalikka kun elämää mietitään. Mielestäni. Nyt voin odotella sitä seuraavaa ultraa hieman rauhallisemmin. Huh.

Noin muutoin viikko on ollut täynnä Webinaareja (krooooh pyyyyh) ja pääsinpä sopimaan "treffeistä" ihanan australialaismiehen kanssa ensi viikolla. Siis ei ole kyse tietenkään sellaisista "TREFFEISTÄ" vaan siis on ihana tavata häntä taas, oltiin samalla kielikurssilla vuosi sitten ja ennen kuin tuo häipyy takaisin Tasmaniaan, käydään lounahaalla. Minä kun olen aina standardi-aussien kanssa kuin kotonani, olen aivan täpinöissäni. Pääsen aktivoimaan taas aussislangiani ja kummastuttamaan kaksimetristä miestä, vatsalihakset tulee olemaan niin hellinä, niin hellinä... :) Hän totesti viime vuonna, että "Jaa suomalainen? Tehän ootte kuulemma kuin ruotsalaiset... paitsi että te ette rusketu".

Miettikää sitä, kaiffarit. Miettikää sitä. :)