Katsotaanpas pieni tilannekatsaus. Keskiviikon ahdistuksen jälkeen torstaina päätin, että yritetään Suomeen. Varattiin hotellihuone, tehtiin check-in jne jne. 

Aaaaa. Mutta kukapa olisi arvannut, että heti tämän jälkeen viettäisin iltani ja yöni yökkien pää pöntössä? Ja aamun. Mies yritti pakata puolestani ja lähti töihin, jättäen minut vellomaan pahoinvoinnissani. Koska pahoinvointi ei hellittänyt, jouduin ilmoittamaan surullisena miehelleni, ettei matka toteutuisi. 

Jonkun toisen mies olisi ehkä voinut lähteä yksin, onhan Helsinki täynnä hänen omaa verkostoaan. Mutta ei minun Hercules. Ei. Tuo selitti asian pomolleen, otti yhteyttä matkavakuutusfirmaan (ja lääkäriin, jolta pyysi todistusta siitä etten saisi hänen mielestään matkustaa) ja järkkäsi asiat niin, että lähtisi Helsinkiin klo 3.30 maanantaiaamuna ja tulisi takaisin saman päivän iltana klo 23. Näin en joutuisi olemaan yötäni yksin (=pahin trauma koko viime keskenmenossa). Liikutuin niin totaalisesti toisen eleestä. Koko viikonlopun tuo vaan silitti päätäni ja sanoi, että ei tämä haittaa. Siellä se Suomi on jatkossakin, kyllä me sinne päästään pian taas. <3

Perhe otti peruutuksen raskaasti mutta ymmärsi kyllä. Antoi kauheasti tukea ja rakkautta. Äitini kekkasi sitten, että hänhän voisi olla Herculesta lentokentällä vastassa (saada meiltä synttärilahjansa eli käkikellon) ennen kuin hänen pitäisi suhauttaa kokoukseensa Töölössä. 

Sain sitten tänään samanaikaisesti kummaltakin aamulla viestejä kuinka ihana oli nähdä (vaikkakin ihan pikana) ja halata, äitini oli aivan liikuttunut kun näki Herculesta josta pitää niin hirmuisesti ja kuulemma samalla sai minustakin pienen tuulahduksen. Ja koska äiti on äiti, tuo lykkäsi myös pussillisen korvapuusteja Herculekselle mukaan. Reps.

Mies ehti nähdä myös yhtä kaveriaan ennen lähtöä takaisin, joten aivan ummikkona tuon ei tarvinnut kakkoskodissaan käydä vaan sai vähän pikalovea. 

Mutta miten voi Xena? Siksihän te tänne tulitte, stalkkerit.

Ei muutoksia. Oireita tosiaan on enemmän. Pahoinvointi yllättää aina välillä mutta ei niin kuin tekstikirjat väittää. Mulle pahimpia ovat ehdottomasti illat. Silloin Hobo hyökkää, kaikki yököttää ja tissejä pakottaa. Aamulla olen taas aika ok kunnes puoli tuntia ylösnousemisen jälkeen iskee yöööööööökötys. Tänä aamuna juoksin keittiöön ja voitelin itselleni sämpylää (ruoka on rajoittunut vaaleaan leipään ja tuoremehuun jos siihenkään) puhuen itselleni ääneen, että "kestää kestää.... hyöööööö....yööööö.....kestää kestää.....". 

Olen ottanut vähän etäisyyttä näihin raskausjuttuihin koska koen sen terveellisenä breikkinä aivoilleni. En aktiivisesti lue muiden vauvakirjoituksia sun muita vaan yritän tässä keskittyä omaan napaan. Tein pientä tutkimusta tästä istukkahommelista ja Suomessa sitä varmaan kutsuttaisiin istukan ja kohdunseinämän välillä oleviksi hematoomiksi, veikkaan. Jos raskaus on muuten hyvissä kantimissa, istukka tuppaa korjaamaan itsensä kyllä. Mutta senhän näkee vasta sitten ajan kanssa että mikä on raskauden tila noin muutoin. Kohtu tuntuu välillä aralta ja tänään on ollut vaikka mitä nippailua mutta ei minkään maan vuotoa. Ja niin kauan kun ei ole vuotoa, olen aika rauhallisin mielin. Ja olen ottanut toudella varovaisesti, ettei tuo tulisi äkäiseksi. 

Tänään siis 7+6, huomenna 8. Tämä on itselle varmana todella vaikea viikko, sillä viimeksi alkio lopetti kasvunsa 8+3 kokoisena (vaikka raskaushan siis kesti 10 viikkoa). 

Ei mulla muuta. No news is good news. Odottelen Herculeksen paluuta Helsingistä. Mä haluan korvapuustini. NYT.