Tuhrutonna on hyvä olla. Tähän voisi melkein tottua.

Kaksi kokonaista päivää (eikä vielä tänäänkään ole ilmaantunut mitään) ilman että tuherosta pukkaisi jotain muuta kuin kirkasta limaa. Pienen tuuletuksen paikka. Tosin en huokaise ennen kuin on ollut ainakin viikon samanlaista. Ja totta kai heti kun tässä vähänkin tuulettelen, alkaa heti tulla kamaa suihkuamalla, sanokaa mun sanoneen. 

Jos mä olisin plussannut ensin ja vasta sitten saanut noita tiputteluja, olisin ehkä kuollut sydäriin. Siinä kun kuvittelin aloittelevani menkkoja, en osannut olla huolissani. Säästyin edes vähän. Mutta vain vähän.

Päätä on jomottanut pahasti toiselta puolelta nyt pari päivää (tästä syystä en jaksa netissäkään heilua enkä koulukirjoja lukea). Olin jo kovin huolissani särystä (joka iskee kivasti myös silmän taakse) etten tiennyt miten päin olisin. Vasta eilen illalla sain syyn selville: puhkeamassa oleva viisaudenhammas. Elämäni ensimmäinen. 

No niin. Josko ensin lähdettäis siitä liikenteeseen, että mulle on sanottu viimoset 10 vuotta, ettei mulle sellaisia tule. EVÖ. Siksi en osannut lainkaan epäillä, että sieltä pukkaisi jotain. Vasta kun sormella kokeilin ientä ja sieltä tuli vastaan uusi hampaankulma, niin pääs ilmoille vähän sellanen "just joo, statistiikan luuseripuolella ikuisesti konttaava ihmislapsi täällä taas moro". Pitääkö mun aina olla se "erilainen nuori"? 

Pakkoko sen nyt oli esiin puskea? Vai puskiko se juurikin siksi? Ketuttaapa silti. 

Oireet hiljalleen lisääntyvät, rinnat alkaa olla pinkeemmät mutta eivät vielä kipuile liikaa. Kamala maku suussa jyllää edelleen, eilen nousin liian nopsaan ylös ja meinasin laatata seurauksena. Mutta se meni onneksi ohi. 

Huomenna otetaan lekuriin yhteyttä, katsotaan näenkö mä sitä ennen Suomen keikkaa vai vasta sen jälkeen. Itse haluaisin poissulkea esim. kohdun ulkopuolisen (=tiputtelut, juu nou) ennen matkaa. Mutta katotaan mitä täti sanoo. Ja katsotaan pääsenkö mä sinne asti edes.

Jännän äärellä ollaan.