Viimenen mysteerivuoto: edelleen 16.9. Ja väliin mahtuu nyt monta reilumpaa kävelyä ja muuta normaalitoimintaa, joita välttelin peloissani. 

Oireita: nännisärky ja hiljalleen enempi kipeytyvät tisulit, etova olotila aina silloin tällöin, turvotus, kaasuvuodot (Herculeksen lemppari), väsymys, jännäpissa ja sellainen outo maku suussa, joka on terrorisoinut mun makunystyröitä. Olen pystynyt kuvailemaan Herculekselle makua vain seuraavalla tavalla: olen nuoleskellut kodittoman katujuopon kainaloita hartaudella. Eikä sitä makua tapa mikään. Se kumpuaa jostain syvältä eikä tässä purkat ja suuvedet auta. Nyyh. 

Lauantain kauppareissu oli haastava, sillä "dead hobo inside my mouth" kuten "häntä" (eli kamalaa makua) kutsun, voi hyvin ja vahvasti. Herneet esim. maistuvat vanhalta väljähtäneeltä alkoholilta. Etenkin omena/omenamehu/omenasose/mikävaanomenaasisältäväjuttu saa sisälläni uinuvan "hobon" heräämään ja maku valtaa koko suun. Yh. Mitään ei tee mieli syödä koska pelkään hobon kostoa.

Pelkäsin kamalasti tämän päiväistä ultrausta. Olin lietsonut itseni täydelliseen hysteriaan, sain paniikkikohtauksia ja hyperventiloin kauhuissani. Olin varma, että tuomiona olisi kohdunulkoinen raskaus tai jotain muuta pahempaa. Tai sitten sieltä ei löytyisi mitään, ei niin maan mitään. 

Päästiin melkein heti asiaan ja sain ultradildon sisääni. Olin pyytänyt lekuria kääntämään monitorin niin, etten näkisi sitä. Sanoin, että vain jos tulee hyviä uutisia, mä voin vilasta. Lekuri vielä vahvisti, että haluan siis nähdä jos on hyviä uutisia? No joo. Kai mä halusin. Lekuri käänsi saman tien monitorin ympäri ja kutsui Herculeksenkin huoneeseen. Tässä vaiheessa pää sanoi surrur ja sumu iski. Papunen oli löytänyt tiensä ineen ja sen alkeellinen syke oli juuri alkanut eli jossain 5½-6 viikkoa sanoi ultran mittari. Mä nyt heitin itselleni keskiarvotikuksi 5+4. Sain lekurilta keltarauhashormonitukilääkityksen ja ohjeena oli "relaa". Hah. Kumpa pystyisinkin. On vähän liian tuoreessa muistissa viime kerta vielä eikä ole olemassa relaavaa skenaariota tässäkään kun tämä alkoi mysteerivuotojen keskellä. 

Seuraavan kerran käyn lekurissa ensi viikon keskiviikona tarkistuttamassa tilanteen (ja joudun käymään siellä yksin...). Sitten katselen lähdenkö Suomeen vaiko en. Mitään en riskeeraa, se nyt on vissi se. Nyt yritän vain selvitä yhtenä kappaleena ensi keskiviikkoon, se olkoot seuraava etappi ja maali. Deal? Deal!

Hercules lähti Lontooseen ja mä jäin tänne vähän tälleen surinan keskelle. Penteleen karma, nyt et iske mua kaulimella päähän, saaplari soikoon! Anna mulle draamaton pari päivää, pliis? Ainakin yritän ajatella näin, että "as long as there's hobo, there's hope"...

Eipä muuta ku hormoni huuleen ja se on let's menox sano Annie Lennox.