Keltarauhashormonitukikuuri, juu juu tänne vaan kun ei voi hallaakan tehdä. Ai että voi mahdollisesti väsyttää? Jaa. Mä en yleensä reagoi muihin kuin super douppinkeihin, opiaatteihin sun muihin. Pitäisi ottaa juuri ennen nukkumaanmenoa? Juujuu, ai kun se muka "väsyttää", gotcha. Seliseli.

Ja näin nappasin hormonipillerin huuleen klo 21 eikä aikomuksena tosiaankaan ollut nukkumaan meno vielä pitkiin aikoihin.

Kaikki tuntui aivan normaalilta, ei tuntunut missään, kuten ounastelinkin.

Kunnes kahden tunnin jälkeen.... Kappas. Silmät alkoivat yhtäkkiä ja täysin puun takaa pyöriä kuopissaan. Aivan kuin olisin ottanut nukahtamislääkettä, panacodia ja tramalia yhtä aikaa, kaksin kourin ja viinan kanssa (tämä on siis täysin villi veikkaus kun en tuollaisia syö ja tuomitsen sekakäyttöä...mutta jotta saisitte käsitystä olotilan voimakkuudesta). Viuh vaan sanoi aivomassa kun käänsin päätä nopeasti ja pupillit tulivat sekunnin jälkijunassa. Ou fak. Äkkiä sänkyyn tai mä en pääse enää pyörtymättä vällyjen väliin. Harjasin hampaat... Muistaakseni ainakin.... ja pinnistellen hoipersin sänkyyn.

Herculekselle lähetin tuplavision takia (eli näin kaiken kahtena kun silmät eivät jaksaneet fokusoida) yksi silmä kiinni tekstarin, että tämä nainen sammuu nyt, hormonit iskivät päälle tosi voimakkaasti. Alunperin aikomuksena oli odottaa, että Hecules pääsisi lentokentältä hotelliinsa ja voisin toivottaa tuolle hyvät yöt puhelimitse. Näin teemme aina, ajasta ja paikasta riippumatta. Yöpusu on aina annettava. Nyt ei Xena pystynyt, ei kyennyt. Sammuin.

Heräsin joskus neljältä ja olin pari tuntia hereillä, kunnes.... Sammuin uudelleen. Herätyskello klo 9 ei napannut, joten jatkoin koomaani. Ja siitä eteenpäin olenkin viettänyt päivääni puolikoomassa. Nukuttaa, mutta pyristelen vastaan. Opiskelut takkuaa niin, etten tiedä miten kirisin niitä kiinni. Silmät kiinni kun on kauhean vaikea lukea. Keskittyminen ei onnistu.

Sain iltapäivällä vahvan mielihalun mansikkahillosta ja vaniljajäätelöstä ja tein siksi vohveleitakin.... Mutta maku ei mätsännyt haluja, Hobo heräsi ja lopputaikina jäi jääkaappin odottamaan Herculeksen paluuta. Yritys oli hyvä, toteutus jäi vähän ontumaan. Helvatan Hobo heittää kapuloita rattaisiin. 

Huomasin vasta tänään, että eilisen ultran mittaustulos oli 6+0 (melkein viikko siis liikaa, joka toudellakin selittäisi mun vahvat viivat ja 3+ tuloksen). Pari päivää, kuten eilen sanoinkin, nappasin siitä pois koska virheitä sattuu kun noin pientä lähdetään mittaamaan ja 6+0 vaan kuulostaa niin perhanan isolta tässä vaiheessa kun mun kierrot eivät ole koskaan lyhyitä, miten se voi olla jo noin iso??? 

Nyt jännittää hirveästi. Nyt kun tiedän alkion koon, on olemassa vertailukohde ensi viikon ultraan. Tiedän minkä kokoinen sen pitäisi olla. Ja tiedän myös miten reagoin ja mitä odotan jos kehitys on taas jäänyt jälkeen. Ja tämän joudun tosiaan tekemään yksin. Eilen se oli vielä ok... Mutta tänään mietin taas, että jos tulee taas huonoja uutisia, niin.... Argh. Enkä tiedä ennen kuin vasta ensi viikolla mitä teen Suomen keikan kanssa. Toisaalta, haluan pysyä Herculeksen välittömässä läheisyydessä, joten parasta olisi ehkä seurata tuota ja asua äitini nurkissa niin olisi hyvä ja turvallinen ympäristö. Niin, jos olen siis vielä yhtenä kappaleena.

Viimeksi raskaus eteni tuskaisen hitaasti, sillä vaikka ajallisesti olin jo viikolla 9, alkio vastasi kooltaan 7+. Se parin viikon liukuminen taaksepäin oli jotain hirveää, sillä jotenkin sitä joutui elämään samat kauhuviikot yhä uudestaan. Nyt olen jo jossain viikolla 6+/-. Viimeksi keskenmeno alkoi nostaa päätään kun alkio oli kooltaan jotain 7+3. Ja siitä kymmenisen päivän päästä asia olikin jo finaalissa. Siihen rima-aitaan olisi siis teoriassa vain vähän yli viikko... Kuulostaa utopistisen nopealta. Ja jännäkakka voisi olla päivän sana ellei mulla olis ummetusta. Mä vaan odotan, että no... milloin se tuhruttaminen ja keskenmeno alkaa...?

Mun kanssani on tällä hetkellä varmana kauhean helppo elää.