Selkäni sanoi räks-poks-pum-tättärää tiistaina. Tein typerän liikkeen jumpatessa ja putosin maahan silmien täyttyessä tähdistä, kirjaimellisesti. Ei ollut eka kerta eikä satavarmasti vika kerta.

Lattialla maatessani toivoin vain yhtä asiaa: että pääsisin sieltä ylös. Olen nääs jo kertaalleen joutunut ambulanssilla sairaalaan kun selkäni otti ja pragasi kesken oksennustautisession. Pitkä tarina lyhyesti: makasin 4h silloisen uuden poikaystäväni Herculeksen vessan lattialla, ambulanssimiehet tulivat 1½h odottelun jälkeen (hei, jou, mä olisin voinut kiitos mennä yksin taksilla sairaalaan jos olisin ollut niin hyvässä kunnossa, että vain lanssimiehet riittää ilman lääkintämiestä). Tyypit tajusivat tunnin yrittämisen jälkeen että Xenan lantio on liimautunut lattiaan eikä siitä ilman lääkkeitä nousisi (asia, jonka yritin kyllä ambulanssia soittaessa kertoa mutta äärettömän ynseä henkilö ei oikein tuntunut ymmärtävän).

Samalla kun odotettiin yli tunnin verran lääkintämiestä saapuvaksi, ambulanssimiehet teurastivat mun käsivarret tippaa varten: olin tietenkin kuivahtanut, kiitos oksennustaudin, ja olin hypotermian partaalla kylmällä kaakelilattialla, joten suonta ei löytynyt. Tuloksena 27 reikää ja lattia veressä, Xena kyynelten kourissa ja suht hysteerisenä. Näinhän te haluatte uuden poikaystävänne edessä esiintyä, eikö? I'm a keeper!!! Lääkintämiehen vihdoin saapuessa saatiin reikä suoneen, douppaukset kohilleen, minut paareille ja ambulanssiin, josta Hercules pääsi ensikontaktiin perheeni kanssa. "Moi! Xenan selkä räsähti ja ollaan matkalla sairaalaan ambulanssissa, hätää ei ole, kunhan vain halusin infota. Ai niin ja olen Xenan poikaystävä, hauska tutustua".  Ei varmaan tartte sen enempää kertoa siitä, että Hercules meni suoraan perheenjäsenten sydämiin siltä istumalta.

Siitä lähtien olen aina tiennyt, että on todella mahdollista jämähtää lattialle ja jäädä siihen määrittelemättömäksi ajaksi. Kävin kaikenlaiset hallelujaat ja pliis pliis pliidu pliis-hokemat läpi kun yritin punnertaa itseäni ylös... Ja vartin päästä pääsinkin. Infosin Herculesta tapahtuneesta ja jäin sohvalle lepäämään. Samalla äitini sattumalta tekstasi ja kerroin tuolle tapahtuneesta. 

Pikakelaus äitini logiikkaan. Jos hänellä on kaikki ok, kaikilla muillakin on kaikki ok. Äiti on koko mun lapsuuden ja nuoruuden hokenut, kuinka "meillä" ei ole koskaan syöpää. Ei vaan ole, ei kellään joten me voidaan huokaista helpotuksesta. Jeah, paitsi että veljeni sairastui eturauhassyöpään (ironisesti siis Herculeksen erikoistumisen alue) epätavallisen nuorena melkein vuosi sitten. Luulin äitini tästä karman kolautuksesta jo oppivan mutta ei. 

Kun tulin raskaaksi ja aloin huolestua, että kaikki ei ole kohdillaan, äiti lohdutti, että ei voi tulla keskenmenoa, ei hänellekään koskaan tullut, joten ei mullekaan tule. Näin. Oppiko? Arvatkaahan.

Nyt kun kerroin selästäni, vastauksena oli "mutta mullahan se parani sen yhden kerran jälkeen eikä ole koskaan sen jälkeen pamahtanut, miten toi ei sulla muka parane?".

Jes.  

Unohdetaanpa hetkeksi se pikku fakta, että kun mulla pamahti selkä todella pahasti 12 vuotta sitten, se tutkittiin läpikotaisin. Multa oli repeytynyt sieltä vaikka mitä , vaikka mitä nesteitä oli valunut vaikka minne ja magneettikuvista huomattiin, että mulla on kaksi niveltä fuusioituneet yhteen juuri siltä vammakohdasta, jonka aina pamautan ja se edesauttaa aina näitä hardcore-jymähtämisiä. Äiti joko tuntuu aina unohtavan tämän pikku löydöksen tai luulee, että se paranee itsestään mutta mä en ehkä niissä tiistaisissa kivussa ollut kauhean vastaanottavaisella tuulella ihmettelylle, että jos hänen selkänsä on ok, miksi ihmeessä minun ei muka olisi. Huoh.

Siinä kun lihaksisto veti vartaloa hitaasti kauniille mutkalle (kramppi vetää selän ja lonkan ihan vinoon) enkä voinut istua tai seistä, alkoi ääneen manailu. Eikös vaan ajoitus ollutkin niin hieno, että vammautin itseni juuri silloin kun meidän pitäisi ns. "panna parastamme" jos jälkikasvua ajateltiin hankkia. 

Ystäväiseni. Kaunokaiseni. Lukijani. Tänne vahingossa eksyneet (etusivulla olis taas uusia Pieru-corgin tarinoita, mitä te täällä teette?). Tästä on romantiikka ja kiihko kaukana kun Herculeksen kanssa ollaan pähkäilty kuinka "do the deed" eli kuinka pamauttaa ninjat määränpäähänsä. Onneksi meillä huumori kukkii kivunkin keskellä eikä olla ekaa kertaa dilemma-dillejä, ollaan saatu tästä traumojen sijaan aika hyvät hekotuksen aiheet.

Voisin kirjoittaa kirjan vammamummosessioista. 50 shades of pain? Debbie doesn't do Dallas? Saturday night beaver? Sorest Rump? Good Will Humping? Sex Trek: the next penetration? The loin king?