On se kumma miten ennen raskautta Tuhero oli kovin tuntematon käsite. Tuhero oli vähän niinkuin joukkueessa se hiljainen takapakki, josta ei koskaan kuullut mitään vaikka tuo hengailikin elämässä mukana. Joskus siitä tuli tavaraa, joskus ei. Miesten mielenkiinnon kohde numero yksi, naisten pakollinen ja joskus tylsä kaveri. Tuhero ei tuottanut välikohtauksia eikä draamaa ja siihen pystyi luottamaan. Se ei kertonut salaisuuksia eteenpäin selän takana. Tuhero oli ehkä vähän tavis mutta kaverina ihan jees.

Nyt kun on kerran raskautunut, tuntuu, että Tuherosta on tullut oman elämän keskipiste. Yhtäkkiä hiljaisesta takapakista on väkisin tehty tiimin tähtipelaaja. Ja kaikkihan toki haluaa nähdä Tuhero the Tähtipelaajan ja haastatella sitä. Tuhero viihtyykin nyt lööpeissä ja tykkää draamasta. Tuherosta on kehkeytynyt aikamoinen diiva eikä se ole yhteystyöhaluinen. Jos kävelisin meidän pienessä kaupungissa ja tuttuja tulisi kadulla vastaan, he eivät tunnistaisi minua naamasta. Ehei. He ovat ystävystyneet Tuheron kanssa.

Ja nyt Tuheron pitäisi kiinnostaa minuakin. Äh. Yhtäkkiä pitäisi tietää milloin ovuloi, millloin on tulossa kuukautiset, miltä näyttää kohdunsuu, entä limakalvot, laitetaanko rouvalle kuinka monta millimetriä paksu limakalvo ja haluaako rouva litran mansikoita kaupan päälle? 

Tuntuu, että tämä biologian "Elämän Oppitunti" meni jotenkin vähän ohi. Pinnasin luennot ja nyt kun siitä olisi tentti, en pääsekään siitä läpi. Ekalla kerralla kun tärppäsi heti, en koskaan tutustunut ovulaation ja raskautumisen saloihin. En tiennyt mahdollisuuksiani, en tiennyt mitään kemiallisista raskauksista. Tai kiinnittymisvuodoista. Tai lämpöjen kohoamisesta. En tiennyt mistään mitään. Alkoi järjetön pänttääminen seuraavaa tenttiä varten (jota ei koskaan tullut). 

Ikinä en ole näin paljon Tuheroani miettinyt ja toivonut, että Tuherosta lentäisi tavaraa. Kamaan, Tuhero. Näytä mulle missä kaappi seisoo. Näytä mulle, että kroppa on toipunut menetyksestä ja pääseen vihdoinkin uuteen yritykseen. Huokaus. KP 30 eikä loppua näy.

Ja sitten vielä perseestä asiaa, nyt kun kerran ollaan alakerrassa käymässä. AU mun persettä. Kyllä huomaa, että keväällä ei ehtinyt urheilla kun opiskeli, sitten tuli alkuraskaudessa urheilukielto epämääräisen istukan ja vuodon takia ja kaavinnan jälkeisen liikuntakiellon jälkeinen surumasennus ja lohtusyöminen. Kun päätettiin miehen kanssa pitää levähdystauko kaikesta ja lähteä vihdoinkin "häämatkalle" etelään (ollaan oltu jo pari vuotta naimisissa), tuli paniikki.

Kaksi viikkoa lähtöön ja olin kuin pullataikina. Kävin vaa'alla. Kirkaisin. Kävin vaa'alla uudestaan. Ei hitto. Kilokaupalla tullut painoa lisää. Läskipossumasennusähkylipähkyli.

Alkoi hillitön urheilu (nollasta on vain yksi tie ja se on ylöspäin) ja herkkujen heivaus ruokalistalta. Kapuloita rattaisiin on tuonut yliherkkyys makeutusaineille yhdistettynä hillitömään makeanhimoon. Ei hyvä. Jossain vaiheessa kevättä nääs en enää sietänyt makeutusaineita tipan tippaa vaikka ongelmia ei ennen ollutkaan. Kivut, joita makeutusaineista sain (ja saan edelleen), olivat jotain aivan järkyttäviä. Nyt kun iskee makeanhimo, on pakko käyttää sokeria ja sekös ketuttaa kun tietää paljon siinäkin on kaloreita... Mutta ei auta itku markkinoilla! Enää ei Big Mac mene alas "laitti kokiksen" kera. On vaan liikuttava tarpeeksi, jotta vajetta syntyy. Ja siksi perselihakset sanovatkin tänään AU. On käyty kyykkyjä tekemässä, juu. 

Vielä viikko jäljellä ennen rantalomaa. Grammaakaan ei ole lähtenyt, pöhöjä ja senttejä vähäsen. Jos olis energiaa jäljellä ja vähemmän lihaskipuja niin vois ehkä ketuttaa. 

Ja kun tässä mietin omaa karmaani, taidan nyt tietääkin milloin Tuhero alkaa tuottamaan kamaa. No siellä rantalomalla tietenkin. Mark my words. Kyllä mä mun kohtaloni tunnen. Pessimisti ei pety.