Kyllä. Minulla on rutto. Eikä kukaan halua siitä kuulla koska se voi tarttua. Varokaa varokaa! Ruttonainen lähenee, vaihtakaa välittömästi kadun puolta. 

Olen tässä lueskellut foorumeita ja keskustelupalstoja, joissa keskenmenoja saaneet keskustelevat tulevista yrityksistä, ahdistuksesta, peloista ja ketutuksesta jne jne. Ihan mistä vaan. Saan ihan hirmuisesti voimaa kun luen, etten paini näiden tunteiden ja ajatusten kanssa yksin. Ja yllätin itseni reagoimalla todella voimakkaasti kun onnellisesti raskaana olevat sättivät keskusteluissa "huomionhakuisia" keskenmenon jälkeen raskautuneita kun he eivät puhu vain onnellisista ja ihanista höpö höpö hattara-jutuista vaan heitä pitää koko ajan paapoa kun he pelkäävät, että uusikin raskaus päättyy surullisesti. He vievät muilta liikaa huomiota, hyi heitä! 

Tosiaan, hyi meitä ruttonaisia. Me kun muistutetaan muita autuaita siitä mahdollisuudesta, että kaikki ei menekään aina hyvin. Että me kehdataankin hengittää ilmaa samassa tilassa ja kehdataan pelätä. Eikö me tajuta muuttua näkymättömiksi? Ollaanko me tyhmiä tai jotain?

Täällä lomalla ollessa olen ehtinyt ottaa ihan iisisti ja keskittyä ihan vaan rannalla makaamiseen ja herkkujen syömiseen. Olen ollut tosi onnellinen ja lähentynyt Herculeksen kanssa tosi paljon. Siksi olikin iso shokki, kun rannalla lepotuolien hoitaja kysyi, että ollaanko me naimisissa ja onko meillä lapsia... Pillahdin itkuun. Se ahdisti niin kovasti. Olisin jo lähestymässä raskauden puoltaväliä mutta ei. Ei ole lapsia. En ole raskaana. Läski vaan. Ja sitten piti siihen päälle vielä kuunnella sedän tarinointia lapsenlapsista... Puukkoa rintaan vaan, kas näin vääntyy kahva ja kahva vääntyy näin...

Hetken siinä aurinkovarjon alla hiljaa pillitin kunnes Herculeksen kanssa huomattiin kuinka joku kolmekymppinen naikkonen otti merestä kuvia isolla järjestelmäkameralla. Ei siinä mitään, olen itsekin ottanut monta kuvaa aalloista. Mutta kun naikkonen käänsikin linssin itseensä ja alkoi räpsiä itsestään herutuskuvia, me revettiin ihan täysin ja alettiin toivoa yhtä isoa aaltoa... Ihan yhtä vaan. Hekumallinen Helga herutti ja herutti, heitteli tukkaa puolelta toiselle ja räpsi.... kunnes se meidän toivoma iso aalto tuli ja pesi naisen ja kameran mukaansa. Ai että me räjähdettiin räkäiseen nauruun. Jotenkin tuntui, että kerrankin joku kuunteli mua. Teki niin hyvää nauraa siihen pillityksen päälle. Sori naisen ja etenkin kameran puolesta mutta se tilanteen koomisuus oli 10/10.

Noin muuten ollaan voitu siis täällä etelässä hyvin. Ja lihavasti. Joskus Hercules mainitsee vahingossa jotain, josta tajuan, kuinka syvälle siihenkin iski meidän menetys. Tänä aamuna tuo sanoi minulle, että sitten kun on aika valita lapselle nimi, niin ostetaan nimikirja ja kumpikin valitsee siitä suosikkinsa ja niistä valitaan sitten yhdessä tuleva nimi. Voi mun Herculesta.... Selvästi se miettii näitä asioita paljon enemmän kuin mitä minulle haluaa kertoa. 

Huomenna kotiin mutta loma jatkuu. Jes!