Mikään maailmassa ei iske niin hyvin sieluni syvyyksiin kuin täysin puskista tulleet jutut. Ne jutut, jotka iskevät salaa kuin mustiin pukeutunut ninja yön pimeinä pikkutunteina. Ne jutut, jotka ryömivät salaojia pitkin eikä ennakoidusti kuten poliisiauto motarilla sireenit vilkkuen.

Kun mieheni (kutsuttakoon häntä tästä lähtien nimellä Hercules) ensi kertaa tapasin, putosi hänen leukansa lattialle. Ei siksi, että olisin veistoksellisen gasellimainen jumalatar (joka tietenkin olen mutta älkää siihen takertuko), vaan koska hän ei koskaan tiennyt eikä arvannut mitä suustani seuraavaksi tulisi ulos. Harrastan randomeita ninjalausehyökkäyksiä. Mielleyhtymäni ovat vähintäänkin mielikuvituksellisia ja joskus itsellenikin mystisiä. Ne vaan ilmestyvät. 

Viime yönä, kun oli nukkumaanmenon aika (ja Herculeksen rakko äärimmilleen venytetty nautitun kokonaisen vesimelonin ja pienen vesilasillisen takia), hän päätti hinkata minua vasten parit gigolomaiset latinolantion pyöräytykset pimeässä eteisessä. Kyllä, se oli random, siitä pisteet. Mutta mitä Hercules ei odottanut, oli minun käheällä äänellä todettu "RRRRRRRRRRRRRRRRICOOOOO".

Rakas lukija (jos teitä edes on), älä lannistu. Kaikki selkenee pian. 

Hercules räjähti nauruun, jatkoi matkaansa vessaan, nauroi vähän lisää ja pian alkoi lorina (se vesimeloni, se vesimeloni....). Lorina taukosi hetkeksi ja mies huudahti: "SUAAAAAVEEEEEE" ja käänsi hanansa takaisin päälle.

Bingo. Koulutusvuodet eivät ole menneet siis hukkaan, huraa. Hercules kerrankin tajusi, ilman karttaa ja kompassia, mihin viittasin. 

Ai mihinkö? No tähän.