Kaikki alkoi niin hyvin. Paremmin kuin hyvin. Mies katsahti minuun, minä hymyilin hänelle. Ja kas, pam…. Olin raskaana. Siitäs saitte, “yli 35-vuotiaana saat odottaa tovin jos toisenkin ennen kuin nappaa”! Ha! Vahingonilo se paras ilo.

Plussasin 26.4, sain Clearbluen digillä tuloksen 2-3 viikkoa raskaana. Ei ole totta, ensimmäisestä kerrasta nappasi! Yritimme toppuutella toisiamme mutta silti innoissamme kerroimme kotiväelle mahdollisesta vauvasta. Mikäs tässä nyt vikaan menisi, Sintti selvästi halusi tulla meidän elämäämme.

Tuli ultran aika (tässä maankolkassa ensimmäinen ultraus tapahtuu jo n. 8. viikon aikana) 22.5. Sintti siellä kauniisti porskutti mutta vastasikin kooltaan hädin tuskin 7 viikkoista. Istukkakin oli vasta ottamassa muotoaan. 

Laskeskelin, ynnäilin enkä millään saanut viikkoja natsaamaan raskaustestien kanssa. Pistin sen myöhemmän ovulaation ja virheellisten digitulosten piikkiin. Ei hätää. Ei.

Eihän?

Sitten se alkoi. Pieni rusehtava tuhruvuoto, joka säikäytti sydänkohtauksen partaalle. Ei. Eijeijei. Kaikki vuorotellen vakuuttelivat, että tuo on täysin normaalia. Viikon sitä katselin hyperventiloiden ja koska mies oli lähdössä työmatkalle, kävimme ylimääräisessä ultrassa 1.6. Siellä Sintti edelleen porskutti ja vastasi kooltaan 8+2.

Mies lähti matkoille ja minä rauhotuin.

Seuraavana iltana olin käymässä nukkumaan kun krampit alkoivat ja verta alkoi ilmestyä enemmän. Pelästyin aivan kamalasti mutta mies rauhoitteli, että vastahan me edellisenä päivänä nähtiin, että kaikki oli hyvin. Valvoin koko yön mutta kun verentulo rauhoittui, menin nukkumaan aamulla. Herätessäni vuosin edelleen ja krampit jatkuivat. Illalla tuli jo kunnon verta sun muuta iloista sälää. Asun ulkomailla, jonka paikallista kieltä en vielä puhu. Ja olin tietenkin ypöyksin koska mies oli matkoilla. Ei ideaalitilanne lainkaan, ei edes pahimman pessimistin kirjoissa. Niin tyypillistä meikäläisen karmaa. 

Alkoi pitkä taksimatka sairaalaan klo 3 yöllä, eksyminen sairaalakompleksissa, kommunikaatiovaikeuksia jne jne…. mutta lopulta pääsin lääkäriä tapaamaan, joka totesi, että pienokainen, esikoisemme, oli menehtynyt 8+3, juuri silloin kun aloin krampata ja vuotaa enemmän. Koska olin yksin, yöpäivystyksessä ja sattumalta syömättä yli 6 tuntia, päädyimme pikapikaa kaavintaan ennen yöpäivystysvuoron vaihtumista aamuvuoroon. Soitin miehelleni ulkomaille, että olin jo matkalla leikkaussaliin ja toivoin, että tuo ottaisi ensimmäisen koneen kotiin ja tulisi hakemaan sairaalasta.

Sairaalan henkilökunta oli todella ihana, koko ajan joku pitämässä kädestä kiinni ja silittämässä päätä… Mutta siinä vaiheessa olin niin shokissa, etten osannut vielä tajuta mitä tapahtui. Olin nukutuksen jälkeen kovissa kivuissa ja sain Tramalia suoraan suoneen. Iskiaksesta vanha tuttu kirosana, Tramal. Yök. Mutta koska lääkäri joutui väkisin survoutumaan sisälleni kohdunsuun ollessa kova ja kiinni, Tramal tuli tarpeeseen. Jep. Tramal oli paras ystäväni sinä päivänä. 

Vasta kun mieheni tuli hakemaan sairaalasta kotiin, menin täysin pirstaleiksi kun aloin hahmottaa, että tuli keskenmeno. Vauvaa ei enää ollutkaan. Eilen olin raskaana, tänään en ole. Olen taas minä, elämä on kuin Sinttiä ei koskaan olisi ollutkaan. Kuka se oli? Ei enää kukaan. Meni jo. Jätä viesti äänimerkin jälkeen.

Neljä päivää mies oli kotona pitämässä minusta huolta (piti kainalossa, syötti roskaruokaa ja niisti nenäni tarvittaessa) mutta lähti sitten taas työmatkalle, nyt toiselle puolelle maapalloa, ja minä jäin sohvankulmaan yksin murehtimaan ja märehtimään mennyttä ja tulevaa. En ole elämäni aikana tuntenut itseäni niin yksinäiseksi.  

Miehen palattua olemme ottaneet hitaita askeleita toipumista kohti. Välillä tulee takapakkia kun syyttelen itseäni ja rämää kroppaani siitä, ettei se edes osaa pitää niinkin luonnollista asiaa kuin vauvaa sisällään. Sekunda kamaa, en ostais. Romu mikä romu. Toisinaan päivät menevät ilman märehtimistä ja mieli jo kovasti on tulevassa ja uusissa yrityksissä. Mutta miten näin hermoheikko uskaltaa yrittää uudestaan? Ja kuinka monta pettymystä täytyy kestää ennen onnistumista?

Kiukku on kova ja Xena-soturimoodi löydetty. Kunhan kaavinnan jälkeiset menkat ovat ensin ilmestyneet, alkaa uusi yritys. Mehän ei PRKL luovuteta.